Kasvatukselliset ristiriidat...

Aika ajoin meillä tulee erilaisia ristiriitoja kasvatuksellisista asioista. Jos nyt ei ihan varsinaiseksi riitelyksi mene, niin lähellä käydään.
Sinänsä tuo lienee normaalia, paitsi meillä osasyynä ovat kulttuurilliset tekijät. Ainakin vaimoni tahtoo syyttää aina suomalaista ja/tai eurooppalaista kulttuuria ristiriidoista.

Täällä kun (kasvatus-)kulttuuri on niin ankara, toisin kuin Japanissa, jossa lapset kasvatetaan "pehmeästi" (öh, sitäkö se jo 3 vuotiaana alkava, jatkuva itsensä ylittämiseen pakottaminen on?).

Hyvä esimerkki tulee tältä päivältä; vanhin lapsemme ei suostunut taaskaan nukkumaan omassa sängyssään. Sängyssä, joka on jo aikapäiviä sitten raahattu lastenhuoneesta meidän parisänkymme vierelle, koska nukuttaminen oli niin hankalaa.
Kun tuo lapsen pian kolme vuotta jatkunut tunkeminen väliimme ei oikein innosta, olen lueskellut läjän erilaisia opaskirjoja (viimeeksi Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin ) ja yrittänyt oppia niistä jotain.
Huudatus-unikoulua minäkin pidän turhan kovana, mutta kun noita pehmeämpiä tapojakin kokeilee niin aina kaikki lässähtää siihen, että vaimo ottaa lapsen sänkyymme, aloittaa marinan ankarasta suomalaisesta kulttuurista ja samalla rikkoo juuri sen uhma-ikäisen kasvatuksen tärkeimmän pointin: suostuu tekemään sen mitä lapsi haluaa.

Ilmeisesti tässä vain katsotaan asioita niin erilaisin taustoin. Vaimoni hyväksyy kyllä mm. lapsen lyömisen (joka on Japanissa arkipäivää - eihän lapsi muuten kasva tottelemaan!), mutta sitten täkäläiset pehmeämmät, joskin työläämmät kasvatustavat tuntuvat syystä tai toisesta kamalilta. Hyvänä esimerkkinä "jäähytuoli", johon tottelematon/pahaa tehnyt lapsi laitetaan. Se on hankala ja tekee lapsesta heikon koska lapsi jatkaa itkemistä myös tuolissa. Avokämmen kasvoille hiljentää ja opettaa välittömästi. Noinkohan on?

Nukkumisen suhteen kokemuspohjainen eromme on myös suuri. Vaimoni nukkui ensimmäiset vuodet japanilaiseen tyyliin perheensä kanssa yhteisellä futonilla kun minä taas sisarteni kanssa omissa sängyissä lastenhuoneessa. Japanissa tuo on yleistä, siellähän  jokin parisuhde oli usein (ja yhäkin) lähinnä taloudellinen sopimus, ei parisuhde siinä mielessä mitä länsimaissa ymmärretään. Joten sikäläisiä vanhempia ei niin kauheasti haittaa yksityisyyden ja oman yhteisen ajan puute - ja jos haittaa, niin jotenkin hankkiudutaan love hotel:iin.
Suomessa taas parisuhde ilman yhteistä aikaa ja romantiikkaa harvoin toimii pidemmän päälle.

No, tulipahan avauduttua vaihteeksi.