Vaimolle ja lapsille ostettiin lentoliput Japaniin jo pari kuukautta sitten. Lento itse on vasta vuoden loppupuolella, mutta ainahan rahasta tarkassa taloudessa on pakko ostaa silloin kun pystyy.
Silloin Ukrainan kriisi ei ollut vielä niin vakavan tuntuinen.
Sitten tapahtui lennon MH17 alasampuminen. Jo seuraavana päivänä uutisten tarkentuessa molempien mielessä kävi Venäjän mörkö. Entä jos kaikki tämä johtaa Venäjän ilmatilan sulkeutumiseen. Jos lentokoneen pudottikin Venäjä eikä Siperian ylilennot ole enään turvallisia?
Katseltiin karttoja ja todettiin, että lasten kanssa ei ainakaan etelän kautta kiertän tulisi matkasta mitään. Väkisinkin matkaan mahtuisi ainakin 2 välilaskua ja ajallisesti lennosta tulisi vaikea.
Parissa päivässä kuitenkin uutishöpinät alkoivat selkeytyä ja syy kääntyi Itä-Ukrainan separatistien suuntaan. Venäjällä ei ollakaan niin liipasinherkkiä. Se oli helpotus vaikkei tuohon Venäjän mahdollisuuteen kumpikaan oikeasti uskonut.
Nyt mörkö taas nostelee päätään. Lännen tehtyä lisää Venäjän vastaisia pakotteita on uutisiin 5.8. valunut epämääräistä huhua siitä, että Venäjällä ainakin olisi väläytelty Siperian ylilentojen kieltoa.
Tämä riski on jo paljon todennäköisempi kuin aluksi puoliksi leikillämme spekuloima ajatus koko venäjän lentokiellosta. jos uhkaus toteutuisi, vaimoni ei pitkään aikaan pääsisi tapaamaan vanhempiaan eivätkä lapset isovanhempiaan Japaniin. Ellei Finnair kaivaisi nopealla aikataululla arkistojen syvyyksistä ikivanhaa pohjoisnavan kautta koukannutta Neuvostoliiton aikaista lentoreittiään.
Mitä matkalipuille ja niiden hinnoille sitten tapahtuisi, se jäisi vain arvoitukseksi.
Hintojen nousu tekisi kuitenkin nykyisen noin kerran vuodessa tapahtuvan matkustamisenkin mahdottomaksi.
Maailma muuttuu joskus yllättävästi ja paljon nopeammin kuin osaa aavistaa.
Suomen ja Japanin välillä on vain yksi maa. Ikävä kyllä, tuo maa on poliittisesti kovin epävakainen.
Kirjoituksia japanin ja suomen kulttuurien välisistä eroista ja niiden kanssa toimeentulemisesta (sekä sen vaikeudesta) erityisesti avioliitossa. Myös yleisiä huomioita maahanmuuttajana olosta sekä suomessa että japanissa sekä japanin erikoisuuksista.
keskiviikko 6. elokuuta 2014
torstai 15. toukokuuta 2014
Eurooppalainen kommunikaatio
Eurooppalainen kommunikaatio on huonoa, sanoo vaimoni. Tieto liikkuu huonosti ja joka paikassa on monta esimies-porrasta joiden välillä tieto ei siirry ja jokainen sanoo eri asiaa kuin muut. Sitten kun joku tärkeä paperi on jätetty jonnekin (Kelaan, Lastenhoitoon, ...), niin lopulta selviää, että se onkin unohtunut jonkun työntekijän pöydälle. Joku muu kyllä tekee, oisko kahvitauon paikka, katsotaan huomenna -ajattelu vallitsee.
Minäkin allekirjoitan tämän. Kokemus on opettanut, että mm. Kelaan pitää aina soitella koska paperi oikeasti on välillä unohtunut jonnekin (2 kertaa päässyt tapahtumaan).
Japanin byrokratiaa sanotaan suureksi, joten ihmettelen miten siellä asiat muka toimisivat paremmin?
Vaimoni kuitenkin on vahvasti sitä mieltä, että ne toimivat paremmin, ainakin 'asiakkaan' kannalta. Papereja ei unohdella ja asioiden tilanteesta saa tietoa. Fukushiman tilanteen tiedottaminen kyllä kertoo jotain ihan muuta, mutta ehkä matalamman tason asioissa toimitaan toisin. Vähän kyllä olen epäileväinen...
Oman lusikkansa soppaan Euroopan puolella, varsinkin koto-suomessa tuovat julkisella puolella työntekijät, jotka vain eivät halua tehdä omaa työtänsä kunnolla mitä erinnäisimmistä syistä. Usein oman statuksen tai laiskuuden takia. Tai vain päteäkseen.
Edellisen postauksen lastentarha-aiheesta löytyy hyvä esimerkki. Lapsemme ryhmäkoko tarhassa on 13 lasta. Siihen tarvitaan tietääkseni 2 aikuista valvomaan. Näin asia meneekin virallisesti, mutta kun se toinen valvoja/hoitaja sattuu olemaan myös esikouluryhmän vetäjänä, niin hän on mielestään astetta pikkulasten hoitamista korkeammalla eikä suostu osallistumaan muuta kuin omaa esikoululaisten nimikkoryhmäänsä koskevaan hoitotyöhön.
ps. Hauska esimerkki tiedon kulusta löytyy tämän päivän Ilta-Sanomista.
Minäkin allekirjoitan tämän. Kokemus on opettanut, että mm. Kelaan pitää aina soitella koska paperi oikeasti on välillä unohtunut jonnekin (2 kertaa päässyt tapahtumaan).
Japanin byrokratiaa sanotaan suureksi, joten ihmettelen miten siellä asiat muka toimisivat paremmin?
Vaimoni kuitenkin on vahvasti sitä mieltä, että ne toimivat paremmin, ainakin 'asiakkaan' kannalta. Papereja ei unohdella ja asioiden tilanteesta saa tietoa. Fukushiman tilanteen tiedottaminen kyllä kertoo jotain ihan muuta, mutta ehkä matalamman tason asioissa toimitaan toisin. Vähän kyllä olen epäileväinen...
Oman lusikkansa soppaan Euroopan puolella, varsinkin koto-suomessa tuovat julkisella puolella työntekijät, jotka vain eivät halua tehdä omaa työtänsä kunnolla mitä erinnäisimmistä syistä. Usein oman statuksen tai laiskuuden takia. Tai vain päteäkseen.
Edellisen postauksen lastentarha-aiheesta löytyy hyvä esimerkki. Lapsemme ryhmäkoko tarhassa on 13 lasta. Siihen tarvitaan tietääkseni 2 aikuista valvomaan. Näin asia meneekin virallisesti, mutta kun se toinen valvoja/hoitaja sattuu olemaan myös esikouluryhmän vetäjänä, niin hän on mielestään astetta pikkulasten hoitamista korkeammalla eikä suostu osallistumaan muuta kuin omaa esikoululaisten nimikkoryhmäänsä koskevaan hoitotyöhön.
ps. Hauska esimerkki tiedon kulusta löytyy tämän päivän Ilta-Sanomista.
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
Sekavia mietteitä rotusyrjinnästä
En pidä ihmisten lokeroimisesta erilaisiksi pelkästään ulkoisen olemuksen, syntyperän tai mielipiteiden takia. Varsinkaan jos näin tehdään jo ennakkoon.
Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa jos nyt eivät ihan rasistiset, niin sellaiset tavalliset 'hiljaiset rasistit' pääsevät ilkkumaan, että minähän sanoin!
Viimeisin esimerkki, joka pisti tämän kirjoituksen liikkeelle on lapsen tarhasta. Siellä aloitti romani-taustainen lapsi puolisen vuotta takaperin. Asiasta syntyi jopa pienimuotoinen kohu kun vanhempainillassa yllättävän monet vanhemmat jourusivat ja varoittelivat jättämästä mitään tavaroita naulakoihin koska tarhan lähellä oli 'nähty mustalaisia'. Tiesipä joku sellaisen käyneen sisälläkin!
Ja se poru joka syntyi kun selvisi, että kyse oli tarhassa aloittavan lapsen perheenjäsenistä. Meidän piltin tarhaan! Ei!
Valistin vaimoani siitä, että monella suomalaisella on ylimitoitetut ennakkoluulot romani-vähemmistöä kohtaan. Pääosin stereotypioihin pohjautuen, osin historiallisista syistä.
Romani-lapsi jäi nopeasti tarhasta pois, palaten takaisin hiljattain.
Ja mitä tapahtui? Lapseni joutui ensimmäisen kerran mukiloiduksi. Romanipoika oli kaatanut kaksi lasta maahan ja potkinut heitä sen jälkeen.
No, kovin vakavaa ei tapahtunut ja tarhatäti pääsi puuttumaan tilanteeseen.
Syy raivonpurkaukselle jäi hämärän peittoon.
Nyt vaan on itsekin todettava, että ei savua ilman tulta. Vaimolla ei japanilaisesta taustasta johtuen ole niin tasa-arvoiset näkemykset, joten hän tietenkin vähän kiusailee, että siinä nähtiin. Ei muiden vanhemmat turhaan olleet huolissaan.
Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa jos nyt eivät ihan rasistiset, niin sellaiset tavalliset 'hiljaiset rasistit' pääsevät ilkkumaan, että minähän sanoin!
Viimeisin esimerkki, joka pisti tämän kirjoituksen liikkeelle on lapsen tarhasta. Siellä aloitti romani-taustainen lapsi puolisen vuotta takaperin. Asiasta syntyi jopa pienimuotoinen kohu kun vanhempainillassa yllättävän monet vanhemmat jourusivat ja varoittelivat jättämästä mitään tavaroita naulakoihin koska tarhan lähellä oli 'nähty mustalaisia'. Tiesipä joku sellaisen käyneen sisälläkin!
Ja se poru joka syntyi kun selvisi, että kyse oli tarhassa aloittavan lapsen perheenjäsenistä. Meidän piltin tarhaan! Ei!
Valistin vaimoani siitä, että monella suomalaisella on ylimitoitetut ennakkoluulot romani-vähemmistöä kohtaan. Pääosin stereotypioihin pohjautuen, osin historiallisista syistä.
Romani-lapsi jäi nopeasti tarhasta pois, palaten takaisin hiljattain.
Ja mitä tapahtui? Lapseni joutui ensimmäisen kerran mukiloiduksi. Romanipoika oli kaatanut kaksi lasta maahan ja potkinut heitä sen jälkeen.
No, kovin vakavaa ei tapahtunut ja tarhatäti pääsi puuttumaan tilanteeseen.
Syy raivonpurkaukselle jäi hämärän peittoon.
Nyt vaan on itsekin todettava, että ei savua ilman tulta. Vaimolla ei japanilaisesta taustasta johtuen ole niin tasa-arvoiset näkemykset, joten hän tietenkin vähän kiusailee, että siinä nähtiin. Ei muiden vanhemmat turhaan olleet huolissaan.
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Työmaa suomalaiseen malliin
Japanissa tietyöt, rakennustyöt, kaapeleiden vetämiset kadun alle jne. tapahtuvat nopeasti. Töitä tehdään yöt läpeensä eikä tie ole pitkään auki revittynä. Olen nähnyt kaupankin muuttavan pois liiketilasta ja yhdessä viikonlopussa tila on muutettu kahvilalle sopivaksi ja maanantaina kahvila avasi ovensa.
Tähän tahtiin tottunutta pisti ihmetyttämään, kun täällä kotisuomessa talomme kulmalle pystytettiin katutyömaa. Tuli kuorma-auto, tuli kaivinkone. Kaivinkone aseteltiin paikalleen, ilmestyi tietyö-aitauksen ja varoitukset ja siinähän se olikin.
Muutaman päivän kaikki onkin ollut koskemattomana. Ehkä se työmaa kuitenkin etenee paperilla hyvää vauhtia.
Maassa maan tavalla. Suomessa naureskellaan välimeren maiden 'manjana' -meiningille, mutta ei siihen oikein varaa olisi.
![]() | |
| Kaivinkone japanissa |
Muutaman päivän kaikki onkin ollut koskemattomana. Ehkä se työmaa kuitenkin etenee paperilla hyvää vauhtia.
Maassa maan tavalla. Suomessa naureskellaan välimeren maiden 'manjana' -meiningille, mutta ei siihen oikein varaa olisi.
torstai 20. maaliskuuta 2014
Temperamenttia tarhassa
Kun lapsemme aloitti tarhan täällä Suomessa, olivat tarhatädit kovin huolissaan hänestä. Kasvatustieteilijöitä konsultoitiin ja kaikenlaisia järjestelyjä haluttiin tehdä. Miksi? Siksi, että temperamentti poikkeaa aika paljon siitä mikä Suomessa katsotaan normiksi.
Lapsella on vahva luonne ja hän on kova suustaan. Ei auta maanittelu jos lapsella on päinvastainen mielipide.
Ihmettelin minäkin aluksi, että onkohan kaikki kunnossa. Vasta kun näin kuinka Japanissa tarhan aloittamimen sujuu lapsilta (tai siis ei suju näin suomalaisittain katsottuna) ja muutenkin seurasin seurasin sikäläisten ikätoverien arkea, huomasin meidän lapsemme olevan tässä mielessä täysin normaali japanilainen.
Se tarha. Suomessa tarha alkaa melko rauhallisesti. Itkua tietenkin on, mutta sellaista paniikkia, huutoa ja hätää ei näy. Japanissa on tavallista, että tarhaan ensimmäistä kertaa menevä huutaa, karkailee, sätkii, potkii ja yrittää kaikin keinoin pysyä kotona. Tekosyitä myöten.
Koska siellä tämä on normaali käytöstapa, kaikki ovat tottuneita ja tilanne ei muodostu ongelmaksi. Tarhatädit vain kaappaavat potkivan lapsen syliin, vievät bussiin ja hei hei. Suomessa kädet nousevat pystyyn ja tarvitaan spesialistien arvioita.
Tietääpä ainakin sen, että koulun aikanaan alkaessa on edessä taas ongelmia kun Japanilainen temperamentti yritetään sovittaa suomalaiseen opetusmuottiin. Japanilainen normaali lienee taas kasvatustietäjien mielestä ADHD-muotisairas moniongelmainen ja ties mitä.
Lapsella on vahva luonne ja hän on kova suustaan. Ei auta maanittelu jos lapsella on päinvastainen mielipide.
Ihmettelin minäkin aluksi, että onkohan kaikki kunnossa. Vasta kun näin kuinka Japanissa tarhan aloittamimen sujuu lapsilta (tai siis ei suju näin suomalaisittain katsottuna) ja muutenkin seurasin seurasin sikäläisten ikätoverien arkea, huomasin meidän lapsemme olevan tässä mielessä täysin normaali japanilainen.
Se tarha. Suomessa tarha alkaa melko rauhallisesti. Itkua tietenkin on, mutta sellaista paniikkia, huutoa ja hätää ei näy. Japanissa on tavallista, että tarhaan ensimmäistä kertaa menevä huutaa, karkailee, sätkii, potkii ja yrittää kaikin keinoin pysyä kotona. Tekosyitä myöten.
Koska siellä tämä on normaali käytöstapa, kaikki ovat tottuneita ja tilanne ei muodostu ongelmaksi. Tarhatädit vain kaappaavat potkivan lapsen syliin, vievät bussiin ja hei hei. Suomessa kädet nousevat pystyyn ja tarvitaan spesialistien arvioita.
Tietääpä ainakin sen, että koulun aikanaan alkaessa on edessä taas ongelmia kun Japanilainen temperamentti yritetään sovittaa suomalaiseen opetusmuottiin. Japanilainen normaali lienee taas kasvatustietäjien mielestä ADHD-muotisairas moniongelmainen ja ties mitä.
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Veriryhmän takia
Vaikka olen ollut kauan tietoinen tästä tavasta, silti sen tavallisuus vuosienkin jälkeen jaksaa aina yllättää.Suomessa on jonkun verran horoskooppeihin uskovia, mutta en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa toiseen ihmiseen tutustuessa hän kyselee horoskooppiani ja päättelee siitä jotakin.
Japanissa samaa tapahtuu veriryhmän osalta jatkuvasti. Ja tietenkin suomalaisissa japani-piireissä.
Vaimoni puhuu veriryhmistä anoppini kanssa, anopin naapureiden kanssa, ystäviensä kanssa.
Välillä tuntuukin, että veriryhmät pursuavat jo korvistani.
Suomalaiset eivät tietenkään tavallisesti tiedä omaa veriryhmäänsä, joten vastaus on helppo "en tiedä". No, veriryhmän saavat toki raskaana olevat naiset tietoonsa sekä joissain tapauksissa lääkäri sen myös muille määrittää. Minulle veriryhmäni selvisi aikanaan leikkaukseen valmistautuessa.
Veriryhmäni on A (en muista oliko +, - vai mikä ;) ) ja vaimon ensimmäinen kommentti silloin olikin "minähän sanoin! Olet aivan selvä A -ihminen, paitsi siinä ja siinä ja siinä...".
Toisen ihmisen verityyppiä arvaillaan kovasti ulkoisten puitteiden kautta ja sitten kun verityyppi selviää, se ei tietenkään vastaa usein siihen liitettyä määritelmää. Silloin vedotaan vahvasti erilaisiin poikkeuksiin. Niitä tuntuukin riittävän joka lähtöön.
Kun mielenkiinto veriryhmää kohtaan on suuri, pettyykin moni kun emme tiedä lastemme veriryhmiä. Vaimoni kyseleekin toisinaan, että voitaisiinko saada veriryhmä jotenkin lääkärissä tietoon. Tai voitaisiinko mennä yksityiselle tutkimuksiin?
Vaimoni ei hyväksy kritiikkiä veriryhmiä kohtaan koska ne ovat totuus. Välillä tämä on hämmentävää kun puolisoni kuitenkin on jalat maassa pitävää tyyppiä.
Toivon kuitenkin, ettei lastemme veriryhmät koskaan selviä. Sillä veriryhmän myötä alkaa vääjäämättä ajaminen kohti tiettyä persoonallisuus-muottia. Kyllähän sen huomaa jo kohdallani, miten tieto A-ryhmästä on vaikuttanut erilaisiin minuun liitettäviin käsityksiin. Arkielämässäkin se tulee vastaan "Voit tehdä tämän asian, koska olet A-ryhmää", "Onnistuit koska olet A-ryhmää", "Et kuitenkaan osaa sitä, koska olet A-ryhmää. Anna jonkun muun tehdä."
Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut käsityksestäni, että Japanissa ollaan keskimäärin taikauskoisempia kuin Suomessa. En ole onnistunut vieläkään pääsemään tästä käsityksestäni. Tietysti on aina mahdollista, että Suomessa oleva tuttavapiirini on jollakin perustavalla tavalla erilaista kuin Japanissa oleva.
Tästä voi jatkaa aiheen parista wikipediassa.
torstai 6. maaliskuuta 2014
Miksei tervehditä?
Vaimoni välillä purkautuu kotona siitä, kuinka kamala paikka Suomi on asua. Nimittäin suomalaiset eivät osaa käyttäytyä sivistyneiden tavoin. Eivät edes tervehtiä.
Japanissa tervehdys, aisatsu, on erittäin tärkeä. Aisatsu pitää tehdä aina kun kohtaa toisen ihmisen muualla kuin "kaupungilla". Kohteliaasti pitää tervehtiä, oli vastassa sitten hyvä tuttu tai naapuriston tai yhteisön jäsenistä kaikista inhottavin.
Tervehdykseen pitää myös vastata. Vastaamattomuus on anteeksiantamatonta, sitä ei sovi tehdä edes henkilökohtaisille vihollisille.
Suomessa (kuten monessa muussakin Euroopan maassa) on yllättävän paljon aikuisia, jotka eivät vastaa tervehdykseen lainkaan. Eivät ole huomaavinaankaan. Toinen on heille kuin ilmaa.
Vaimoni kammoksuu erityisesti lastentarhassa niitä lasten vanhempia jotka eivät tervehdi mitenkään. Ei pelkästään henkilökohtaisen kiusallisuuden takia, vaan siksi, että heidän lapsensa oppivat tämän saman mallin.
Toki tällainen tervehtimättömyys ärsyttää minuakin. Ei ole mukava viedä omaa lasta aamulla tarhaan, lapsen kanssa sanoa huomenet toiselle lapselle vanhempineen jos vanhempi vain tuijottaa meidän lävitse tyhjä katse silmissä ja kasvot änkyriäänä. Siinä sitten pitää selitellä omalle lapselle, että lapsi tervehti ihan oikein, tuo toinen vaan "ei kuullut".
Vaimoni yhdistää tämän myös rasismiin, hän kokee, että jotkut eivät ole huomaavinaan häntä ja siksi eivät tervehdi takaisin.
Tavat ovat myös erilaiset. Japanissa huoneeseen astuttaessa tervehditään ja muut tervehtivät takaisin. Olkoon esimerkkinä nyt vaikka lastentarhan huone tai työpaikan taukotila. Suomessa taas tällainen tuntuu vetävän kaikki hiljaiseksi ja kukaan ei vastaa mitenkään.
Japanilaisesta puoliskosta se onkin nurinkurista, sillä suomessa on (tarhassakin) todella hiljaista, eli kaikki kyllä huomaavat sisääntulon ja tervehtimisen. Kukaan vain ei vastaa eikä ole huomaavinaan.
Japanissa taas sosiaaliset tilat ovat hyvinkin meluisia, silti tervehditään takaisin. Lastentarhassa toki lasten riehuminen joskus rajoittaa tervehtimistä.
Eroavaisuudeksi voi myös sanoa sen, että suomessa kukaan ei vastaa tervehdykseen kuin välittömästi tilanteen yhteydessä. Japanissa aina vähintään nyökätään tai katsotaan kohti jollei mitenkään pysty juuri nyt vastaamaan. Tehdään siis tietyksi, että huomasin sinut. Usein vielä heti kun asioiltaan pystytään, tervehditään pikaisesti jälkikäteen.
Jotain poikkeuksellisen hyvää suomessa kuitenkin on. Yllättäen täällä palvelualojen työntekijät ovat keskimäärin japanilaisia kollegojaan kohteliaampia (ne, jotka ovat selvästi palvelualalla, kaikkihan eivät suomessakaan ymmärrä olevansa palvelualalla).
Suomessa esimerkiksi kaupan kassa tervehtii kohteliaasti, sanoo asiakkaalle lähes poikkeuksetta "hei", "hyvää viikonloppua" jne.
Japanissa tervehdykset loppuvat tasan siihen kun palvelu on loppunut, eli rahat annettu. Sen jälkeen asiakas on ilmaa, eikä hyviä viikonloppuja toivotella.
Toisaalta palvelualalla on poikkeuksensa. Suomessa on aika paljon bussinkuljettajia, jotka eivät vastaa edes asiakkaan tervehdyksiin. Toisaalta on myös asiakkaita, jotka ovat naama peruslukemilla bussinkuljettajan heitä tervehtiessä.
Japanissa tervehdys, aisatsu, on erittäin tärkeä. Aisatsu pitää tehdä aina kun kohtaa toisen ihmisen muualla kuin "kaupungilla". Kohteliaasti pitää tervehtiä, oli vastassa sitten hyvä tuttu tai naapuriston tai yhteisön jäsenistä kaikista inhottavin.
Tervehdykseen pitää myös vastata. Vastaamattomuus on anteeksiantamatonta, sitä ei sovi tehdä edes henkilökohtaisille vihollisille.
Suomessa (kuten monessa muussakin Euroopan maassa) on yllättävän paljon aikuisia, jotka eivät vastaa tervehdykseen lainkaan. Eivät ole huomaavinaankaan. Toinen on heille kuin ilmaa.Vaimoni kammoksuu erityisesti lastentarhassa niitä lasten vanhempia jotka eivät tervehdi mitenkään. Ei pelkästään henkilökohtaisen kiusallisuuden takia, vaan siksi, että heidän lapsensa oppivat tämän saman mallin.
Toki tällainen tervehtimättömyys ärsyttää minuakin. Ei ole mukava viedä omaa lasta aamulla tarhaan, lapsen kanssa sanoa huomenet toiselle lapselle vanhempineen jos vanhempi vain tuijottaa meidän lävitse tyhjä katse silmissä ja kasvot änkyriäänä. Siinä sitten pitää selitellä omalle lapselle, että lapsi tervehti ihan oikein, tuo toinen vaan "ei kuullut".
Vaimoni yhdistää tämän myös rasismiin, hän kokee, että jotkut eivät ole huomaavinaan häntä ja siksi eivät tervehdi takaisin.
Tavat ovat myös erilaiset. Japanissa huoneeseen astuttaessa tervehditään ja muut tervehtivät takaisin. Olkoon esimerkkinä nyt vaikka lastentarhan huone tai työpaikan taukotila. Suomessa taas tällainen tuntuu vetävän kaikki hiljaiseksi ja kukaan ei vastaa mitenkään.
Japanilaisesta puoliskosta se onkin nurinkurista, sillä suomessa on (tarhassakin) todella hiljaista, eli kaikki kyllä huomaavat sisääntulon ja tervehtimisen. Kukaan vain ei vastaa eikä ole huomaavinaan.
Japanissa taas sosiaaliset tilat ovat hyvinkin meluisia, silti tervehditään takaisin. Lastentarhassa toki lasten riehuminen joskus rajoittaa tervehtimistä.
Eroavaisuudeksi voi myös sanoa sen, että suomessa kukaan ei vastaa tervehdykseen kuin välittömästi tilanteen yhteydessä. Japanissa aina vähintään nyökätään tai katsotaan kohti jollei mitenkään pysty juuri nyt vastaamaan. Tehdään siis tietyksi, että huomasin sinut. Usein vielä heti kun asioiltaan pystytään, tervehditään pikaisesti jälkikäteen.
Jotain poikkeuksellisen hyvää suomessa kuitenkin on. Yllättäen täällä palvelualojen työntekijät ovat keskimäärin japanilaisia kollegojaan kohteliaampia (ne, jotka ovat selvästi palvelualalla, kaikkihan eivät suomessakaan ymmärrä olevansa palvelualalla).
Suomessa esimerkiksi kaupan kassa tervehtii kohteliaasti, sanoo asiakkaalle lähes poikkeuksetta "hei", "hyvää viikonloppua" jne.
Japanissa tervehdykset loppuvat tasan siihen kun palvelu on loppunut, eli rahat annettu. Sen jälkeen asiakas on ilmaa, eikä hyviä viikonloppuja toivotella.
Toisaalta palvelualalla on poikkeuksensa. Suomessa on aika paljon bussinkuljettajia, jotka eivät vastaa edes asiakkaan tervehdyksiin. Toisaalta on myös asiakkaita, jotka ovat naama peruslukemilla bussinkuljettajan heitä tervehtiessä.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Ärsyttävä lelujuna
![]() |
| Skyliner-juna |
Meillä lapset osaavatkin hyvin mm. Purareeru -laulun.. "Tomika, tomika, purareeru!"
Hyvin saadaan eri tuotteet iskostettua lapsiin. Noita Purareeru (プラレール) -junia meilläkin riittää. Toisilla tuttavilla riittää vielä enemmän.
Eipä sillä, että vastustaisin leikkijunia. Purareeruista en sitten tykkää. Hyvää näissä tietysti on laaja junamallisto, löytyy kaikki Keihin Skylineristä ja Yamanotesenistä aina harvinaisempiin juniin. Toki myös Tuomas-veturit sun muut saa Purareeru-junina siinä missä Brio-juninakin.
Huonoa.. Toteutus. En oikein tiedä, mikä junien kohderyhmä on.
Junat ovat ulkoisesti räikeän sinisiä, muovisia "raiteita" myöten selvästi pienelle suunnattuja. Toisaalta suurin osa kulkee sähkömoottorin voimin ja junaratoihin saa kaikenlaista automaattihärpäkettä. Sellaisia, joita pieni lapsi ei oikein ymmärrä.
![]() |
| Kiinnitys, mallia väännä, kisko tai käännä irti |
Kunnes se koukkuviritys laukeaa jostakin kohti..
Ja kun juna putoaa, siitä sinkoaa kuoret liian usein jonnekin. Samoin tietysti paristo.
![]() |
| Oho, poikki on |
![]() |
| Junan ulkokuori on kadonnut jonnekin... |
Olenkin pohdiskellut, että Purareeru-junien täytyy olla japanilaisen insinööritaidon näyte siitä, kuinka tehdään kiehtova lelu, joka menee leikkiessä rikki, ja tarjotaan myyntiin juuri ne helposti rikkoutuvat osat vara-osina!
![]() |
| Koukku on irtipoiki. Onneksi niitä saa varaosina... |
Ja eikun katsomaan jotakin Purareeru-dvd:tä tästä.... ;)
ps. Youtube
perjantai 22. marraskuuta 2013
11/22, ii fuufu no hi
Japanissa riittää erilaisia juhlapäiviä, vaikkeivat kaikki olekaan virallisia vapaapäivän suovia juhlia.
Yksi juhlapäivä on jälleen tänään, 22.11. suomalaisittain, japanilaisella notaatiolla 11/22 josta 11 muistuttaa ii:tä tarkoittaen hyvää ja 22 taas suoraan fu-fu, näin päiväys voidaan lukea suoraan sanana ii fuufu (いい夫婦) joka tarkoittaa hyvää avioparia.
Joten tänään juhlistetaan hyvän avioparin päivää. Ei me tosin kovin suuresti sitä juhlita, onpa kuitekin hyvä tekosyy vähän herkutella ja syödä koti-illallisena pizzaa normiruuan sijasta :)
| Photo: Tetsuo Shimizu |
Yksi juhlapäivä on jälleen tänään, 22.11. suomalaisittain, japanilaisella notaatiolla 11/22 josta 11 muistuttaa ii:tä tarkoittaen hyvää ja 22 taas suoraan fu-fu, näin päiväys voidaan lukea suoraan sanana ii fuufu (いい夫婦) joka tarkoittaa hyvää avioparia.
Joten tänään juhlistetaan hyvän avioparin päivää. Ei me tosin kovin suuresti sitä juhlita, onpa kuitekin hyvä tekosyy vähän herkutella ja syödä koti-illallisena pizzaa normiruuan sijasta :)
torstai 10. lokakuuta 2013
Huomaavaisuudessa puutteita
Suomessa on hyvin tavallista, että kaveriporuksta tai ihan pienestä ystäväpiiristäkin osa tapaa tai tekee yhdessä jotain ilman koko ryhmää. Ja kertoo siitä avoimesti myös jälkikäteen.
Kenellepä tilanne ei olisi tuttu? Vaikka koulu/opiskeluajoilta kun itse on viettänyt tylsän iltapäivän niin seuraavana päivänä selviää, että muut kaverit olivat yhdessä tekemässä jotakin hauskaa.
Ulkopuoliseksi jääneestä se ei ole aina mukavaa, mutta siihen on ajan myötä tottunut. Ainakin useimmat tottuvat.
Japanilaisesta tämä on kamala tapa.
Sikäläisittäin toimitaan paljon hienovaraisemmin ja ajatellaan muiden tunteita. Muiden tunteiden huomioiminenhan on siellä asia, johon lapsesta asti kasvetaan. Toisin kuin täällä. Poikkeuksena tietenkin kiusaamistapaukset, mutta ne lienevät asia erikseen.
Japanissa jos ryhmästä, tuttavaporukasta tai kavereista vain osa tekee yhdessä jotakin, asia sovitaan etukäteen täysin salassa ja se pidetään salassa. Olisi todella hävytöntä kertoa muille tai sille ainoalle ulkopuolisena olleelle yhdessä pidetystä hauskasta.
Tämä koskee myös lapsia. Jos tarha/leikkipaikka-ikäisistä muodostuu pieni parhaiden kavereiden ryhmä. Esimerkiksi 3-henkinen ja vain 2:n vanhemmat tapaavat leikin jälkeen vielä kahdestaan lapsineen, ei siitä missään tapauksessa puhuta etukäteen. Ja pidetään huoli, ettei ulkopuoliseksi jäänyt kolmas lapsi varmasti kuule asiasta etukäteen eikä jälkikäteenkään.
Miksi saattaa yksi lapsi surulliseksi vain siksi, että hän ei syystä tai toisesta voi osallistua muiden leikkiin?
Suomessa tämmöiseen huomaavaisuuteen ei taivuta. Tarhassakin näkee välillä lohduttomia itkutilanteita kun pikkupiltin 2 parasta ystävää lähteekin tarhan jälkeen yhdessä toisen luokse leikkimään ja yksi jää sitten yksin eikä millään ymmärrä miksi.
Suomalaisten suorasukaisuus on hyvä asia, mutta ei kyllä aina.
Kenellepä tilanne ei olisi tuttu? Vaikka koulu/opiskeluajoilta kun itse on viettänyt tylsän iltapäivän niin seuraavana päivänä selviää, että muut kaverit olivat yhdessä tekemässä jotakin hauskaa.
Ulkopuoliseksi jääneestä se ei ole aina mukavaa, mutta siihen on ajan myötä tottunut. Ainakin useimmat tottuvat.
Japanilaisesta tämä on kamala tapa.
Sikäläisittäin toimitaan paljon hienovaraisemmin ja ajatellaan muiden tunteita. Muiden tunteiden huomioiminenhan on siellä asia, johon lapsesta asti kasvetaan. Toisin kuin täällä. Poikkeuksena tietenkin kiusaamistapaukset, mutta ne lienevät asia erikseen.
Japanissa jos ryhmästä, tuttavaporukasta tai kavereista vain osa tekee yhdessä jotakin, asia sovitaan etukäteen täysin salassa ja se pidetään salassa. Olisi todella hävytöntä kertoa muille tai sille ainoalle ulkopuolisena olleelle yhdessä pidetystä hauskasta.
Tämä koskee myös lapsia. Jos tarha/leikkipaikka-ikäisistä muodostuu pieni parhaiden kavereiden ryhmä. Esimerkiksi 3-henkinen ja vain 2:n vanhemmat tapaavat leikin jälkeen vielä kahdestaan lapsineen, ei siitä missään tapauksessa puhuta etukäteen. Ja pidetään huoli, ettei ulkopuoliseksi jäänyt kolmas lapsi varmasti kuule asiasta etukäteen eikä jälkikäteenkään.Miksi saattaa yksi lapsi surulliseksi vain siksi, että hän ei syystä tai toisesta voi osallistua muiden leikkiin?
Suomessa tämmöiseen huomaavaisuuteen ei taivuta. Tarhassakin näkee välillä lohduttomia itkutilanteita kun pikkupiltin 2 parasta ystävää lähteekin tarhan jälkeen yhdessä toisen luokse leikkimään ja yksi jää sitten yksin eikä millään ymmärrä miksi.
Suomalaisten suorasukaisuus on hyvä asia, mutta ei kyllä aina.
perjantai 20. syyskuuta 2013
Zilla?
Populaarikulttuuri on siitä hassua, että japanilaisperäisetkin asiat ovat monesti kokeneet uudelleenmuokkauksen, eivätkä ne sano sen jäljiltä japanilaiselle mitään.
Yhtenä esimerkkinä Zilla. Täkäläisittäin (noh, omassa kokemuspiirissä ainakin) se tarkoittaa Godzillaa, Hollywooditettua japanilaista Gojira -hirviötä.
Kun kerron, että poika on todellinen 'kakkazilla' niin harva suomalainen tuttava ei ymmärrä mitä se tarkoittaa. Japanilaisilta tuo menee ohi. Zillan vaikka korvaisi alkuperäisestä Gojira -nimestä vääntäen 'jira' -päätteellä niin ei auta.
Joten zilla -pääte pitää japanilaistettuna muuttaa suoraan hirviötä tarkoittavaksi, mutta yleensä dinosaurusta kuvaavaksi kaijuu (怪獣) -sanaksi. Kakkazilla on siten kakkahirmu tai kakkasaurus. Toimivia sanoja toki suomeksikin :)
Tuttuahan tämän pitäisi olla, mutta silti liian helposti tulee oletettua länsimaisen populaarikulttuurin ilmiöiden olevan tuttuja myös japanilaisille. Erityisesti japanilaisperäisten.
Toisaalta ei viitsisi aina olla varmistamassa, että tiedäthän mitä 'xxxx' tarkoittaa? Yllättävän iso kulttuuriero siis.
ps. toki Japanistakin löytyy Zillan tuntevia. Ero kuitenkin on melkoinen jos googlen kuvahakuun laittaa hakusanaksi 'zilla' ja sitten japaninkielisen 'ジラ' -vastikkeen.
Yhtenä esimerkkinä Zilla. Täkäläisittäin (noh, omassa kokemuspiirissä ainakin) se tarkoittaa Godzillaa, Hollywooditettua japanilaista Gojira -hirviötä.
Kun kerron, että poika on todellinen 'kakkazilla' niin harva suomalainen tuttava ei ymmärrä mitä se tarkoittaa. Japanilaisilta tuo menee ohi. Zillan vaikka korvaisi alkuperäisestä Gojira -nimestä vääntäen 'jira' -päätteellä niin ei auta.
Joten zilla -pääte pitää japanilaistettuna muuttaa suoraan hirviötä tarkoittavaksi, mutta yleensä dinosaurusta kuvaavaksi kaijuu (怪獣) -sanaksi. Kakkazilla on siten kakkahirmu tai kakkasaurus. Toimivia sanoja toki suomeksikin :)
Tuttuahan tämän pitäisi olla, mutta silti liian helposti tulee oletettua länsimaisen populaarikulttuurin ilmiöiden olevan tuttuja myös japanilaisille. Erityisesti japanilaisperäisten.
Toisaalta ei viitsisi aina olla varmistamassa, että tiedäthän mitä 'xxxx' tarkoittaa? Yllättävän iso kulttuuriero siis.
ps. toki Japanistakin löytyy Zillan tuntevia. Ero kuitenkin on melkoinen jos googlen kuvahakuun laittaa hakusanaksi 'zilla' ja sitten japaninkielisen 'ジラ' -vastikkeen.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Tavoitteena täydellisyys
Olen aiemminkin sivunnut samaa ongelmaa. Japanilaisilla usein on pakonomainen (kasvatettu) tarve suorittaa kaikki täydellisesti. Sitähän pidetään yhtenä syynä mm. Fukushiman kaltaisten tapahtumien syntyynkin. Jos jotakin ei osaa täysin, sitä ei sitten tehdä ollenkaan vaan vastuu jätetään "muille".
Vaimoni kohdalla tähän törmää usein. Kaikista ikävintä se on tietenkin suomen kielen kanssa. On vain pakko osata täydellisesti.
Tämä johtaa kierteeseen, jossa osaaminen jää aina sinne alkeisiin, koska eteenpäin ei halua mennä ennen kuin osaa sitä aiemmat asiat.
Samalla kieltä ei rohkene käyttää puutteellisena, kuten vaikkapa eteläisestä Euroopasta tulleet käyttävät ja pärjäävät hyvin.
Ja tämähän turhauttaa. Miksi menee vuosi toisensa jälkeen, enkä osaa puhua kunnolla - ihmettelee vaimoni.
Kun kerron, että enhän minäkään osaa edes englantia täydellisesti. Jopa niin huonosti, että aina elokuvissakin on dialogia tai dialogin osia, joita en ymmärrä niin hänestä se on käsittämätöntä. Hän ei voisi seurata elokuvaa, josta ei ymmärrä täydellisesti kaikkea.
Samasta syystä moni Suomessa asuva japanilainen käytyään läpi kielikurssisarjan, aloittaa jälleen vuoden tai kahden päästä alkeista. Kierre tuntuu ikuiselta.
Vaimoni kohdalla tähän törmää usein. Kaikista ikävintä se on tietenkin suomen kielen kanssa. On vain pakko osata täydellisesti.
Tämä johtaa kierteeseen, jossa osaaminen jää aina sinne alkeisiin, koska eteenpäin ei halua mennä ennen kuin osaa sitä aiemmat asiat.
Samalla kieltä ei rohkene käyttää puutteellisena, kuten vaikkapa eteläisestä Euroopasta tulleet käyttävät ja pärjäävät hyvin.
Ja tämähän turhauttaa. Miksi menee vuosi toisensa jälkeen, enkä osaa puhua kunnolla - ihmettelee vaimoni.
Kun kerron, että enhän minäkään osaa edes englantia täydellisesti. Jopa niin huonosti, että aina elokuvissakin on dialogia tai dialogin osia, joita en ymmärrä niin hänestä se on käsittämätöntä. Hän ei voisi seurata elokuvaa, josta ei ymmärrä täydellisesti kaikkea.
Samasta syystä moni Suomessa asuva japanilainen käytyään läpi kielikurssisarjan, aloittaa jälleen vuoden tai kahden päästä alkeista. Kierre tuntuu ikuiselta.
lauantai 20. heinäkuuta 2013
... ja Japanilainen vaimo
Pieni kevennys välillä..
Oltiin taannoin palaamassa jostakin kauempaa kissanristiäisistä ja siinä autossa puhuttiin lasten nukkuessa kaikenlaista. Jossakin vaiheessa puhe siirtyi jotenkin tavaroihin ja siihen kuinka kaikki valmistetaan Kiinassa sekä suomalaisen teollisuuden ja talouden lamaan. Nykyään japanilaisia tuotteita on suhteellisen vähän...
Jotenkin siinä sitten lausuin esimerkinomaisesti että mulla on sveitsiläinen kello ranteessa, ajetaan ranskalaisella autolla, kyydissä on saksalainen televisio ja tuulilasissa on kiinni amerikkalainen navigaattori... Johon vaimo jo keskeytti: "ja vieressä istuu japanilainen vaimo!"
Enpä ollut ajatellut. Arkielämässä ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä, eivät kansallisuuksia. Vaimonkaan japanilaisuutta en tule kovin usein ajatelleeksi. Esille se tulee yleensä vain kun törmäämme kulttuuri-eroihin tai jos Japanissa tapahtuu jotakin erikoista.
Oltiin taannoin palaamassa jostakin kauempaa kissanristiäisistä ja siinä autossa puhuttiin lasten nukkuessa kaikenlaista. Jossakin vaiheessa puhe siirtyi jotenkin tavaroihin ja siihen kuinka kaikki valmistetaan Kiinassa sekä suomalaisen teollisuuden ja talouden lamaan. Nykyään japanilaisia tuotteita on suhteellisen vähän...
Jotenkin siinä sitten lausuin esimerkinomaisesti että mulla on sveitsiläinen kello ranteessa, ajetaan ranskalaisella autolla, kyydissä on saksalainen televisio ja tuulilasissa on kiinni amerikkalainen navigaattori... Johon vaimo jo keskeytti: "ja vieressä istuu japanilainen vaimo!"
Enpä ollut ajatellut. Arkielämässä ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä, eivät kansallisuuksia. Vaimonkaan japanilaisuutta en tule kovin usein ajatelleeksi. Esille se tulee yleensä vain kun törmäämme kulttuuri-eroihin tai jos Japanissa tapahtuu jotakin erikoista.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Omat sängyt
Suomessa parit tavallisesti nukkuvat yhteisessä parisängyssä. Siihen näkee harvoin poikkeuksia. Ja jos näkee, silloin yleensä sitä pidetään merkkinä suhteen päättymisen lähestymisenä.
Japanissa taas parisänky on vaimoni mukaan harvinaisempi. Futoneilla pelatessa nukutaan omilla futoneilla. Sänkyjen kanssa sitten joko molempien sängyt ovat samassa huoneessa, vastakkaisilla seinillä (kuten japanilaisissa kahden hengen hotellihuoneissa, ellei ymmärrä pyytää western style -huonetta). Ääripäässä on sänkyjen sijainti kokonaan omissa huoneissa, jota vaimoni pitää kyllä täysin normaalina - onhan hänen serkullaankin miehensä kanssa sängyt erillisissä huoneissa.
Tuota parisänkyjen harvinaisuutta en oikeasti tiedä. Googleilu ei ainakaan paljastanut mainittavasti kuvia asunnoista, joissa pariskunta nukkuisi omissa sängyissään yllä olevan hotellihuoneen tyyliin. Parisänky tuntuu olevan oikeasti se yleisin.
Meillä on nukuttu jättikokoisessa parisängyssä, mutta nyt kyllä on nukuttu erillään.
Yhtenä syynä ovat lapset. Vanhempi ei osaa vielä nukkua täysin yksin, vaan yöllä herätessään haluaa nähdä jonkun aikuisen samassa huoneessa. Nuorempi taas on alkanut yö-itkijäksi, joten lapsia ei voi pitää yhdessä tällä hetkellä.
Ratkaisuna minä nukun lastenhuoneen lattialla vanhemman pojan nukkuessa sängyssä ja vaimo jakaa meidän sängyn vauvan (pian taaperon) kanssa.
Lapset eivät ole kuitenkaan ainoa syy, toinen syy on vaimon lievä vihoittelu näistä työttömyys-ongelmista. Ja on kuulemma niin vaikea nukkua parisängyssä kun herää toisen aina liikkuessa (vaimoni tosin nukkuu kuin tukki eikä herää vaikka nousen sängystä).
ps. koska työttömyys ei tunnu katkeavan, hain yhteishaussa opiskelemaan jos sitä kautta pääsisi kokonaan toiselle alalle. Jos pääsen opiskelemaan, se kelpaa yllättäen työstä - jollen pääse, edessä lie muutto japaniin koti-isäksi tai joku muu ratkaisu.
Japanissa taas parisänky on vaimoni mukaan harvinaisempi. Futoneilla pelatessa nukutaan omilla futoneilla. Sänkyjen kanssa sitten joko molempien sängyt ovat samassa huoneessa, vastakkaisilla seinillä (kuten japanilaisissa kahden hengen hotellihuoneissa, ellei ymmärrä pyytää western style -huonetta). Ääripäässä on sänkyjen sijainti kokonaan omissa huoneissa, jota vaimoni pitää kyllä täysin normaalina - onhan hänen serkullaankin miehensä kanssa sängyt erillisissä huoneissa.
![]() | |
| Tuplasänky japanilaisittain |
Meillä on nukuttu jättikokoisessa parisängyssä, mutta nyt kyllä on nukuttu erillään.
Yhtenä syynä ovat lapset. Vanhempi ei osaa vielä nukkua täysin yksin, vaan yöllä herätessään haluaa nähdä jonkun aikuisen samassa huoneessa. Nuorempi taas on alkanut yö-itkijäksi, joten lapsia ei voi pitää yhdessä tällä hetkellä.
Ratkaisuna minä nukun lastenhuoneen lattialla vanhemman pojan nukkuessa sängyssä ja vaimo jakaa meidän sängyn vauvan (pian taaperon) kanssa.
Lapset eivät ole kuitenkaan ainoa syy, toinen syy on vaimon lievä vihoittelu näistä työttömyys-ongelmista. Ja on kuulemma niin vaikea nukkua parisängyssä kun herää toisen aina liikkuessa (vaimoni tosin nukkuu kuin tukki eikä herää vaikka nousen sängystä).
ps. koska työttömyys ei tunnu katkeavan, hain yhteishaussa opiskelemaan jos sitä kautta pääsisi kokonaan toiselle alalle. Jos pääsen opiskelemaan, se kelpaa yllättäen työstä - jollen pääse, edessä lie muutto japaniin koti-isäksi tai joku muu ratkaisu.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Englantia kaikkialla. Tavallaan.
Japanissa on omituinen tapa käyttää siellä täällä yksittäisiä englannin sanoja. Toisinaan oikein, toisinaan väärin.
Musiikki-kappaleissa on usein nimessä tai kertosäkeessä joku englanninkielen sana. Ymmärtää kuulija sen sitten tai ei.
Tyypillinen esimerkki tästä englannin käytöstä on tämä:
Siinä siis kerrotaan yli 35-vuotiaista äideistä. Englantia osaamattomina pidetyt japanilaiset kuitenkin osannevat ainakin yksittäisiä sanoja.
Mainoksia myöten saattaa käytössä olla englanninkielisiä sloganeita jotka ovat täysin päättömiä virheiden takia (Engrish).
Paitoihin painatetuista teksteistä puhumattakaan. Niistä ei usein ota mitään tolkkua. Tuntuu, että sanoja on vain laitettu peräjälkeen vailla aavistustakaan minkälaisen lauseen tai kokonaisuuden ne muodostavat.
Engrish on erikoinen ilmiö. Julkisissa, virallisissa opasteissakin voi olla käsittämättömiä sanoja vaikka ne olisi varsinkin nykyään Internetin aikana helppo tarkastaa.
Oma ryhmänsä ovat sitten sanat, joilla on myös japanilainen muoto. Lainasanoja, jotka eivät ole oikein normaalia englantia. Esimerkiksi roskis on yleisesti dasutobokksu, dust box.
Olisi mielenkiintoista tietää ko. lainasanankin etymologia.
Opasteissa jne. ei yleensä ole englantia. Joskus taas on varsin erikoisissa paikoissa.
Välillä tuntuu omituiselta kun edes rautatieasemilta ei löydy opastusta kuin japaniksi, mutta sitten asemalta ulos tullessa katuihin on painettu 10 metrin välein englanniksi teksti "No smoking. ¥1000 Penalty"...
Musiikki-kappaleissa on usein nimessä tai kertosäkeessä joku englanninkielen sana. Ymmärtää kuulija sen sitten tai ei.
Tyypillinen esimerkki tästä englannin käytöstä on tämä:
Siinä siis kerrotaan yli 35-vuotiaista äideistä. Englantia osaamattomina pidetyt japanilaiset kuitenkin osannevat ainakin yksittäisiä sanoja.
Mainoksia myöten saattaa käytössä olla englanninkielisiä sloganeita jotka ovat täysin päättömiä virheiden takia (Engrish).
Paitoihin painatetuista teksteistä puhumattakaan. Niistä ei usein ota mitään tolkkua. Tuntuu, että sanoja on vain laitettu peräjälkeen vailla aavistustakaan minkälaisen lauseen tai kokonaisuuden ne muodostavat.
Engrish on erikoinen ilmiö. Julkisissa, virallisissa opasteissakin voi olla käsittämättömiä sanoja vaikka ne olisi varsinkin nykyään Internetin aikana helppo tarkastaa.
Oma ryhmänsä ovat sitten sanat, joilla on myös japanilainen muoto. Lainasanoja, jotka eivät ole oikein normaalia englantia. Esimerkiksi roskis on yleisesti dasutobokksu, dust box.Olisi mielenkiintoista tietää ko. lainasanankin etymologia.
Opasteissa jne. ei yleensä ole englantia. Joskus taas on varsin erikoisissa paikoissa.
Välillä tuntuu omituiselta kun edes rautatieasemilta ei löydy opastusta kuin japaniksi, mutta sitten asemalta ulos tullessa katuihin on painettu 10 metrin välein englanniksi teksti "No smoking. ¥1000 Penalty"...
torstai 28. helmikuuta 2013
Ystävänpäivä, poikienpäivä
Japanilaiset(kin) viettävät ystävänpäivää. Amerikan juhla on siellä ollut pidempään kuin Suomessa ja hieman toisenlaisena.
Nimittäin Japanissa tytöt ja naiset antavat miehille/pojille ystävänpäivälahjana suklaata tai muuta vastaavaa pientä herkkua.
Pojat eivät ystävänpäivänä anna mitään lahjoja kenellekään.
Koska perheessämme on vain poikia, vietimme mekin tätä ystävänpäivää nimellisesti vaimon ostamien sydän-keksien kera.
Alun alkaen kaiketi ajatus on ollut, että tytöt antavat suosikkipojilleen tai poikaystävilleen suklaisen lahjan jonkinlaisena rakkauden osoituksena. Suhteen vakiintuessa sitten käytäntö jatkuu vain arkisena tapana tai jää kokonaan pois. Meilläkin tämä oli luultavasti vain lasten takia.
Toki rakkauden osoituksen lisäksi ystävänpäivä-suklaalla osoitetaan myös kiitollisuutta tai muuten vain huomaavaisuutta. Kohde voi siis olla työkaveri tai kuka vain.
Miehet ja pojat antavat sitten vuorostaan suklaisen lahjan "valkoisena päivänä" (Howaito Dē), 14. maaliskuuta.
Nimittäin Japanissa tytöt ja naiset antavat miehille/pojille ystävänpäivälahjana suklaata tai muuta vastaavaa pientä herkkua.
Pojat eivät ystävänpäivänä anna mitään lahjoja kenellekään.
Koska perheessämme on vain poikia, vietimme mekin tätä ystävänpäivää nimellisesti vaimon ostamien sydän-keksien kera.
Alun alkaen kaiketi ajatus on ollut, että tytöt antavat suosikkipojilleen tai poikaystävilleen suklaisen lahjan jonkinlaisena rakkauden osoituksena. Suhteen vakiintuessa sitten käytäntö jatkuu vain arkisena tapana tai jää kokonaan pois. Meilläkin tämä oli luultavasti vain lasten takia.
Toki rakkauden osoituksen lisäksi ystävänpäivä-suklaalla osoitetaan myös kiitollisuutta tai muuten vain huomaavaisuutta. Kohde voi siis olla työkaveri tai kuka vain.
Miehet ja pojat antavat sitten vuorostaan suklaisen lahjan "valkoisena päivänä" (Howaito Dē), 14. maaliskuuta.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Työttömyys naurunaiheena
Japanissa kaiketi kukaan ei tunne, tai ainakaan tunnusta tuntevansa ketään työtöntä.
Ainakin siltä vaikuttaa.
Hiljan palasimme Japanista Suomeen ja kotiin päästyämme vaimoni kertoi kuinka minun työttömyyteni oli usein puheenaiheena vaimoni tavatessa tuttujaan. Jopa ilkeilyn ja naureskelun aiheena. Aiheesta oli myös tullut riitoja appiukkoni ja vaimoni välille. Appiukkoa kaduttaa sekin, että meni hölmöyksissään päästämään tyttärensä naimisiin ulkomaalaisen kanssa.
Kovasti ikävää kuulla, että eräskin hyvänä ystävänä ja meillä suomessakin useasti kyläillyt mies oli minun poistuttua pöydästä naurannut, että kuinka voi olla että se ei vielä(kään!) ole löytänyt työtä!
Vikahan on työttömän. Miksei mene töihin.
Loukkaavaa ja muuttaa suhtautumistani moniin hyviin tuttuihin. Vaikka osa tuosta pitäisi laittaa kulttuurien erilaisuuden piikkiin. Silti en pysty ymmärtämään ihan suoraa nauramista.
Olkoonkin, että japanilainen ei koskaan paljasta olevansa työtön - korkeintaan jälkikäteen löydettyään uuden työn kertoo eläneensä jonkin aikaa säästöillä.
Työ pitäisi siis olla, vaikka sillä eläisi paljon huonommin kuin työttömänä. Kunhan on hyvät kulissit, se on tärkeää.
Ainakin siltä vaikuttaa.
Hiljan palasimme Japanista Suomeen ja kotiin päästyämme vaimoni kertoi kuinka minun työttömyyteni oli usein puheenaiheena vaimoni tavatessa tuttujaan. Jopa ilkeilyn ja naureskelun aiheena. Aiheesta oli myös tullut riitoja appiukkoni ja vaimoni välille. Appiukkoa kaduttaa sekin, että meni hölmöyksissään päästämään tyttärensä naimisiin ulkomaalaisen kanssa.
Kovasti ikävää kuulla, että eräskin hyvänä ystävänä ja meillä suomessakin useasti kyläillyt mies oli minun poistuttua pöydästä naurannut, että kuinka voi olla että se ei vielä(kään!) ole löytänyt työtä!
Vikahan on työttömän. Miksei mene töihin.
Loukkaavaa ja muuttaa suhtautumistani moniin hyviin tuttuihin. Vaikka osa tuosta pitäisi laittaa kulttuurien erilaisuuden piikkiin. Silti en pysty ymmärtämään ihan suoraa nauramista.
Olkoonkin, että japanilainen ei koskaan paljasta olevansa työtön - korkeintaan jälkikäteen löydettyään uuden työn kertoo eläneensä jonkin aikaa säästöillä.
Työ pitäisi siis olla, vaikka sillä eläisi paljon huonommin kuin työttömänä. Kunhan on hyvät kulissit, se on tärkeää.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Sininen matto
Pyydän alkuun anteeksi pitkää hiljaiseloa. Olemme olleet japanissa, eikä tietokoneeseen pääse helposti käsiksi.
Mikä sininen matto?
Sellainen, jota japanilaiset remontti-reiskat käyttävät tullessaan asuntoihin. Toisin kuin suomalaiset sottapytty-kolleegansa, nämä japanilaiset tulevat ovelle pitkän sinisen muovimattorullan kanssa.
Siitä matosta rullataan kulkureitti kohteelle kätevästi.
Ei tarvitse ottaa pois työkenkiä eikä asiakkaan lattiat sotkeudu. Kätevää!
Jos kohteita on useampia, esimerkiksi jonkun viemäritarkastuksen yhteydessä, niin mattoa rullataan takaisin kerälle ja sitten avataan se kulkemaan toiseen kohteeseen. Esimerkiksi ensin keittiöön, sitten vessaan, sitten kylpyhuoneeseen..
Sama käytäntö olisi erittäin suotava myös suomessa! Kukapa ei olisi tuskaillut kun muta/loska/talvikelillä huoltomies tömpsii märkine ja likaisine turvakenkineen pitkin mattoja ja parketteja jättäen jälkeensä runsaasti siivottavaa.
Viimeeksi kun meillä kävi tiskikoneen vaihtaja (suomessa), hän tuli sisään suoraan lumisten kärryjen kanssa, vaihtoi koneen ja lähti vanhan kanssa. Uuden koneen pakkausroskat ja lattioiden pesu jäi tietenkin meidän tehtäväksemme.
Japanissa moinen ei tulisi kuuloonkaan. Sen lisäksi, että sotkee asiakkaan asunnon niin vielä jättää roskatkin asiakkaan vietäväksi!
Mikä sininen matto?
Sellainen, jota japanilaiset remontti-reiskat käyttävät tullessaan asuntoihin. Toisin kuin suomalaiset sottapytty-kolleegansa, nämä japanilaiset tulevat ovelle pitkän sinisen muovimattorullan kanssa.
Siitä matosta rullataan kulkureitti kohteelle kätevästi.
Ei tarvitse ottaa pois työkenkiä eikä asiakkaan lattiat sotkeudu. Kätevää!
Jos kohteita on useampia, esimerkiksi jonkun viemäritarkastuksen yhteydessä, niin mattoa rullataan takaisin kerälle ja sitten avataan se kulkemaan toiseen kohteeseen. Esimerkiksi ensin keittiöön, sitten vessaan, sitten kylpyhuoneeseen..
Sama käytäntö olisi erittäin suotava myös suomessa! Kukapa ei olisi tuskaillut kun muta/loska/talvikelillä huoltomies tömpsii märkine ja likaisine turvakenkineen pitkin mattoja ja parketteja jättäen jälkeensä runsaasti siivottavaa.
Viimeeksi kun meillä kävi tiskikoneen vaihtaja (suomessa), hän tuli sisään suoraan lumisten kärryjen kanssa, vaihtoi koneen ja lähti vanhan kanssa. Uuden koneen pakkausroskat ja lattioiden pesu jäi tietenkin meidän tehtäväksemme.
Japanissa moinen ei tulisi kuuloonkaan. Sen lisäksi, että sotkee asiakkaan asunnon niin vielä jättää roskatkin asiakkaan vietäväksi!
lauantai 15. syyskuuta 2012
Nuo ahdassydämiset japanilaiset
Japanilaisten sydän on ahdas eli kokoro ga semai, kuten puolisoni tapaa sanoa.
Etupäässä tämä näkyy itsekkyytenä jollaista edes ikimarisijoiden Suomessa ei kohtaa. Termi kokoro ga semai kuvaa hyvin sitäkin, kun lasten kanssa junalla liikkumista yritettiin hiljan Tokiossa ja muissa suurissa kaupungeissa parantaa kampanjoimalla asian puolesta erilaisin julistein ja opastein.
Lopputuloksena oli iso läjä valituksia (kureemu) näistä valistus-julisteista joissa opastetaan mm. antamaan tilaa lapsen kanssa junaan tulevalle äidille, auttamaan (kokoon taitettujen) lasten rattaiden kanssa jne. Parempi olisi ollut kampanja, jossa olisi kampanjoitu lasten matkustuskiellon puolesta... Tai kuten jotkut toivovat, olisi muutettu pelkästään naisille varatut ruuhka-ajan vaunut lasten rattaiden kanssa matkustavien käyttöön.
Tässä on asia, jossa Suomi, kuten monet muutkin maat eroavat edukseen: Lapsille annetaan tilaa, eikä äiti ja lapsi useimmille ole vain kammottava yhdistelmä joka vie tilaa ja muutenkin hidastaa omaa kulkemista.
Toki Suomessakin on minä-minä-minä -henkeä ja etenkin lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustavista äideistä/isistä välillä valitellaan lehtien yleisönosastoilla. Vaan pientä tuo on Japaniin verrattuna.
Laajemmin tuon käsitteen kokoro ga semai voi käsittää myös siinä, kuinka vähän useimpia japanilaisia kiinnostaa mihinkään asiaan puuttuminen, ellei kyse ole suoraan oman edun ajamisesta. Ympäristö? Muiden hyvinvointi? Ketä kiinnostaa? Pääasia, että tilillä on rahaa.
Itseasiassa vaikka kokoro ga semai kääntyy yleensä suomalaiseksi termiksi "itsekkyys", paremmin sitä kuvaa nimenomaan vastakohta empatialle, anteeksiantamiselle ja toisten huomioimiselle.
Etupäässä tämä näkyy itsekkyytenä jollaista edes ikimarisijoiden Suomessa ei kohtaa. Termi kokoro ga semai kuvaa hyvin sitäkin, kun lasten kanssa junalla liikkumista yritettiin hiljan Tokiossa ja muissa suurissa kaupungeissa parantaa kampanjoimalla asian puolesta erilaisin julistein ja opastein.
Lopputuloksena oli iso läjä valituksia (kureemu) näistä valistus-julisteista joissa opastetaan mm. antamaan tilaa lapsen kanssa junaan tulevalle äidille, auttamaan (kokoon taitettujen) lasten rattaiden kanssa jne. Parempi olisi ollut kampanja, jossa olisi kampanjoitu lasten matkustuskiellon puolesta... Tai kuten jotkut toivovat, olisi muutettu pelkästään naisille varatut ruuhka-ajan vaunut lasten rattaiden kanssa matkustavien käyttöön.
Tässä on asia, jossa Suomi, kuten monet muutkin maat eroavat edukseen: Lapsille annetaan tilaa, eikä äiti ja lapsi useimmille ole vain kammottava yhdistelmä joka vie tilaa ja muutenkin hidastaa omaa kulkemista.Toki Suomessakin on minä-minä-minä -henkeä ja etenkin lastenvaunujen kanssa ilmaiseksi matkustavista äideistä/isistä välillä valitellaan lehtien yleisönosastoilla. Vaan pientä tuo on Japaniin verrattuna.
Laajemmin tuon käsitteen kokoro ga semai voi käsittää myös siinä, kuinka vähän useimpia japanilaisia kiinnostaa mihinkään asiaan puuttuminen, ellei kyse ole suoraan oman edun ajamisesta. Ympäristö? Muiden hyvinvointi? Ketä kiinnostaa? Pääasia, että tilillä on rahaa.
Itseasiassa vaikka kokoro ga semai kääntyy yleensä suomalaiseksi termiksi "itsekkyys", paremmin sitä kuvaa nimenomaan vastakohta empatialle, anteeksiantamiselle ja toisten huomioimiselle.
perjantai 14. syyskuuta 2012
Kasvatukselliset ristiriidat...
Aika ajoin meillä tulee erilaisia ristiriitoja kasvatuksellisista asioista. Jos nyt ei ihan varsinaiseksi riitelyksi mene, niin lähellä käydään.
Sinänsä tuo lienee normaalia, paitsi meillä osasyynä ovat kulttuurilliset tekijät. Ainakin vaimoni tahtoo syyttää aina suomalaista ja/tai eurooppalaista kulttuuria ristiriidoista.
Täällä kun (kasvatus-)kulttuuri on niin ankara, toisin kuin Japanissa, jossa lapset kasvatetaan "pehmeästi" (öh, sitäkö se jo 3 vuotiaana alkava, jatkuva itsensä ylittämiseen pakottaminen on?).
Hyvä esimerkki tulee tältä päivältä; vanhin lapsemme ei suostunut taaskaan nukkumaan omassa sängyssään. Sängyssä, joka on jo aikapäiviä sitten raahattu lastenhuoneesta meidän parisänkymme vierelle, koska nukuttaminen oli niin hankalaa.
Kun tuo lapsen pian kolme vuotta jatkunut tunkeminen väliimme ei oikein innosta, olen lueskellut läjän erilaisia opaskirjoja (viimeeksi Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin ) ja yrittänyt oppia niistä jotain.
Huudatus-unikoulua minäkin pidän turhan kovana, mutta kun noita pehmeämpiä tapojakin kokeilee niin aina kaikki lässähtää siihen, että vaimo ottaa lapsen sänkyymme, aloittaa marinan ankarasta suomalaisesta kulttuurista ja samalla rikkoo juuri sen uhma-ikäisen kasvatuksen tärkeimmän pointin: suostuu tekemään sen mitä lapsi haluaa.
Ilmeisesti tässä vain katsotaan asioita niin erilaisin taustoin. Vaimoni hyväksyy kyllä mm. lapsen lyömisen (joka on Japanissa arkipäivää - eihän lapsi muuten kasva tottelemaan!), mutta sitten täkäläiset pehmeämmät, joskin työläämmät kasvatustavat tuntuvat syystä tai toisesta kamalilta. Hyvänä esimerkkinä "jäähytuoli", johon tottelematon/pahaa tehnyt lapsi laitetaan. Se on hankala ja tekee lapsesta heikon koska lapsi jatkaa itkemistä myös tuolissa. Avokämmen kasvoille hiljentää ja opettaa välittömästi. Noinkohan on?
Nukkumisen suhteen kokemuspohjainen eromme on myös suuri. Vaimoni nukkui ensimmäiset vuodet japanilaiseen tyyliin perheensä kanssa yhteisellä futonilla kun minä taas sisarteni kanssa omissa sängyissä lastenhuoneessa. Japanissa tuo on yleistä, siellähän jokin parisuhde oli usein (ja yhäkin) lähinnä taloudellinen sopimus, ei parisuhde siinä mielessä mitä länsimaissa ymmärretään. Joten sikäläisiä vanhempia ei niin kauheasti haittaa yksityisyyden ja oman yhteisen ajan puute - ja jos haittaa, niin jotenkin hankkiudutaan love hotel:iin.
Suomessa taas parisuhde ilman yhteistä aikaa ja romantiikkaa harvoin toimii pidemmän päälle.
No, tulipahan avauduttua vaihteeksi.
Sinänsä tuo lienee normaalia, paitsi meillä osasyynä ovat kulttuurilliset tekijät. Ainakin vaimoni tahtoo syyttää aina suomalaista ja/tai eurooppalaista kulttuuria ristiriidoista.
Täällä kun (kasvatus-)kulttuuri on niin ankara, toisin kuin Japanissa, jossa lapset kasvatetaan "pehmeästi" (öh, sitäkö se jo 3 vuotiaana alkava, jatkuva itsensä ylittämiseen pakottaminen on?).
Hyvä esimerkki tulee tältä päivältä; vanhin lapsemme ei suostunut taaskaan nukkumaan omassa sängyssään. Sängyssä, joka on jo aikapäiviä sitten raahattu lastenhuoneesta meidän parisänkymme vierelle, koska nukuttaminen oli niin hankalaa.
Kun tuo lapsen pian kolme vuotta jatkunut tunkeminen väliimme ei oikein innosta, olen lueskellut läjän erilaisia opaskirjoja (viimeeksi Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin ) ja yrittänyt oppia niistä jotain.
Huudatus-unikoulua minäkin pidän turhan kovana, mutta kun noita pehmeämpiä tapojakin kokeilee niin aina kaikki lässähtää siihen, että vaimo ottaa lapsen sänkyymme, aloittaa marinan ankarasta suomalaisesta kulttuurista ja samalla rikkoo juuri sen uhma-ikäisen kasvatuksen tärkeimmän pointin: suostuu tekemään sen mitä lapsi haluaa.
Ilmeisesti tässä vain katsotaan asioita niin erilaisin taustoin. Vaimoni hyväksyy kyllä mm. lapsen lyömisen (joka on Japanissa arkipäivää - eihän lapsi muuten kasva tottelemaan!), mutta sitten täkäläiset pehmeämmät, joskin työläämmät kasvatustavat tuntuvat syystä tai toisesta kamalilta. Hyvänä esimerkkinä "jäähytuoli", johon tottelematon/pahaa tehnyt lapsi laitetaan. Se on hankala ja tekee lapsesta heikon koska lapsi jatkaa itkemistä myös tuolissa. Avokämmen kasvoille hiljentää ja opettaa välittömästi. Noinkohan on?
Nukkumisen suhteen kokemuspohjainen eromme on myös suuri. Vaimoni nukkui ensimmäiset vuodet japanilaiseen tyyliin perheensä kanssa yhteisellä futonilla kun minä taas sisarteni kanssa omissa sängyissä lastenhuoneessa. Japanissa tuo on yleistä, siellähän jokin parisuhde oli usein (ja yhäkin) lähinnä taloudellinen sopimus, ei parisuhde siinä mielessä mitä länsimaissa ymmärretään. Joten sikäläisiä vanhempia ei niin kauheasti haittaa yksityisyyden ja oman yhteisen ajan puute - ja jos haittaa, niin jotenkin hankkiudutaan love hotel:iin.
Suomessa taas parisuhde ilman yhteistä aikaa ja romantiikkaa harvoin toimii pidemmän päälle.
No, tulipahan avauduttua vaihteeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










