Venäjä ahdistaa

Vaimolle ja lapsille ostettiin lentoliput Japaniin jo pari kuukautta sitten. Lento itse on vasta vuoden loppupuolella, mutta ainahan rahasta tarkassa taloudessa on pakko ostaa silloin kun pystyy.

Silloin Ukrainan kriisi ei ollut vielä niin vakavan tuntuinen.

Sitten tapahtui lennon MH17 alasampuminen. Jo seuraavana päivänä uutisten tarkentuessa molempien mielessä kävi Venäjän mörkö. Entä jos kaikki tämä johtaa Venäjän ilmatilan sulkeutumiseen. Jos lentokoneen pudottikin Venäjä eikä Siperian ylilennot ole enään turvallisia?

Katseltiin karttoja ja todettiin, että lasten kanssa ei ainakaan etelän kautta kiertän tulisi matkasta mitään. Väkisinkin matkaan mahtuisi ainakin 2 välilaskua ja ajallisesti lennosta tulisi vaikea.

Parissa päivässä kuitenkin uutishöpinät alkoivat selkeytyä ja syy kääntyi Itä-Ukrainan separatistien suuntaan. Venäjällä ei ollakaan niin liipasinherkkiä. Se oli helpotus vaikkei tuohon Venäjän mahdollisuuteen kumpikaan oikeasti uskonut.

Nyt mörkö taas nostelee päätään. Lännen tehtyä lisää Venäjän vastaisia pakotteita on uutisiin 5.8. valunut epämääräistä huhua siitä, että Venäjällä ainakin olisi väläytelty Siperian ylilentojen kieltoa.

Tämä riski on jo paljon todennäköisempi kuin aluksi puoliksi leikillämme spekuloima ajatus koko venäjän lentokiellosta. jos uhkaus toteutuisi, vaimoni ei pitkään aikaan pääsisi tapaamaan vanhempiaan eivätkä lapset isovanhempiaan Japaniin. Ellei Finnair kaivaisi nopealla aikataululla arkistojen syvyyksistä ikivanhaa pohjoisnavan kautta koukannutta Neuvostoliiton aikaista lentoreittiään.

Mitä matkalipuille ja niiden hinnoille sitten tapahtuisi, se jäisi vain arvoitukseksi.
Hintojen nousu tekisi kuitenkin nykyisen noin kerran vuodessa tapahtuvan matkustamisenkin mahdottomaksi.

Maailma muuttuu joskus yllättävästi ja paljon nopeammin kuin osaa aavistaa.

Suomen ja Japanin välillä on vain yksi maa. Ikävä kyllä, tuo maa on poliittisesti kovin epävakainen.

Eurooppalainen kommunikaatio

Eurooppalainen kommunikaatio on huonoa, sanoo vaimoni. Tieto liikkuu huonosti ja joka paikassa on monta esimies-porrasta joiden välillä tieto ei siirry ja jokainen sanoo eri asiaa kuin muut. Sitten kun joku tärkeä paperi on jätetty jonnekin (Kelaan, Lastenhoitoon, ...), niin lopulta selviää, että se onkin unohtunut jonkun työntekijän pöydälle. Joku muu kyllä tekee, oisko kahvitauon paikka, katsotaan huomenna -ajattelu vallitsee.

Minäkin allekirjoitan tämän. Kokemus on opettanut, että mm. Kelaan pitää aina soitella koska paperi oikeasti on välillä unohtunut jonnekin (2 kertaa päässyt tapahtumaan).
Japanin byrokratiaa sanotaan suureksi, joten ihmettelen miten siellä asiat muka toimisivat paremmin?
Vaimoni kuitenkin on vahvasti sitä mieltä, että ne toimivat paremmin, ainakin 'asiakkaan' kannalta. Papereja ei unohdella ja asioiden tilanteesta saa tietoa. Fukushiman tilanteen tiedottaminen kyllä kertoo jotain ihan muuta, mutta ehkä matalamman tason asioissa toimitaan toisin. Vähän kyllä olen epäileväinen...

Oman lusikkansa soppaan Euroopan puolella, varsinkin koto-suomessa tuovat julkisella puolella työntekijät, jotka vain eivät halua tehdä omaa työtänsä kunnolla mitä erinnäisimmistä syistä. Usein oman statuksen tai laiskuuden takia. Tai vain päteäkseen.

 Edellisen postauksen lastentarha-aiheesta löytyy hyvä esimerkki. Lapsemme ryhmäkoko tarhassa on 13 lasta. Siihen tarvitaan tietääkseni 2 aikuista valvomaan. Näin asia meneekin virallisesti, mutta kun se toinen valvoja/hoitaja sattuu olemaan myös esikouluryhmän vetäjänä, niin hän on mielestään astetta pikkulasten hoitamista korkeammalla eikä suostu osallistumaan muuta kuin omaa esikoululaisten nimikkoryhmäänsä koskevaan hoitotyöhön.



ps. Hauska esimerkki tiedon kulusta löytyy tämän päivän Ilta-Sanomista.

Sekavia mietteitä rotusyrjinnästä

En pidä ihmisten lokeroimisesta erilaisiksi pelkästään ulkoisen olemuksen, syntyperän tai mielipiteiden takia. Varsinkaan jos näin tehdään jo ennakkoon.

Joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa jos nyt eivät ihan rasistiset, niin sellaiset tavalliset 'hiljaiset rasistit' pääsevät ilkkumaan, että minähän sanoin!

Viimeisin esimerkki, joka pisti tämän kirjoituksen liikkeelle on lapsen tarhasta. Siellä aloitti romani-taustainen lapsi puolisen vuotta takaperin. Asiasta syntyi jopa pienimuotoinen kohu kun vanhempainillassa yllättävän monet vanhemmat jourusivat ja varoittelivat jättämästä mitään tavaroita naulakoihin koska tarhan lähellä oli 'nähty mustalaisia'. Tiesipä joku sellaisen käyneen sisälläkin!

Ja se poru joka syntyi kun selvisi, että kyse oli tarhassa aloittavan lapsen perheenjäsenistä. Meidän piltin tarhaan! Ei!

Valistin vaimoani siitä, että monella suomalaisella on ylimitoitetut ennakkoluulot romani-vähemmistöä kohtaan. Pääosin stereotypioihin pohjautuen, osin historiallisista syistä.

Romani-lapsi jäi nopeasti tarhasta pois, palaten takaisin hiljattain.
Ja mitä tapahtui? Lapseni joutui ensimmäisen kerran mukiloiduksi. Romanipoika oli kaatanut kaksi lasta maahan ja potkinut heitä sen jälkeen.
No, kovin vakavaa ei tapahtunut ja tarhatäti pääsi puuttumaan tilanteeseen.

Syy raivonpurkaukselle jäi hämärän peittoon.

Nyt vaan on itsekin todettava, että ei savua ilman tulta. Vaimolla ei japanilaisesta taustasta johtuen ole niin tasa-arvoiset näkemykset, joten hän tietenkin vähän kiusailee, että siinä nähtiin. Ei muiden vanhemmat turhaan olleet huolissaan.

Työmaa suomalaiseen malliin

Japanissa tietyöt, rakennustyöt, kaapeleiden vetämiset kadun alle jne. tapahtuvat nopeasti. Töitä tehdään yöt läpeensä eikä tie ole pitkään auki revittynä. Olen nähnyt kaupankin muuttavan pois liiketilasta ja yhdessä viikonlopussa tila on muutettu kahvilalle sopivaksi ja maanantaina kahvila avasi ovensa.

Kaivinkone japanissa

Tähän tahtiin tottunutta pisti ihmetyttämään, kun täällä kotisuomessa talomme kulmalle pystytettiin katutyömaa. Tuli kuorma-auto, tuli kaivinkone. Kaivinkone aseteltiin paikalleen, ilmestyi tietyö-aitauksen ja varoitukset ja siinähän se olikin.

Muutaman päivän kaikki onkin ollut koskemattomana. Ehkä se työmaa kuitenkin etenee paperilla hyvää vauhtia.

Maassa maan tavalla. Suomessa naureskellaan välimeren maiden 'manjana' -meiningille, mutta ei siihen oikein varaa olisi.

Temperamenttia tarhassa

Kun lapsemme aloitti tarhan täällä Suomessa, olivat tarhatädit kovin huolissaan hänestä. Kasvatustieteilijöitä konsultoitiin ja kaikenlaisia järjestelyjä haluttiin tehdä. Miksi? Siksi, että temperamentti poikkeaa aika paljon siitä mikä Suomessa katsotaan normiksi.
Lapsella on vahva luonne ja hän on kova suustaan. Ei auta maanittelu jos lapsella on päinvastainen mielipide.

Ihmettelin minäkin aluksi, että onkohan kaikki kunnossa. Vasta kun näin kuinka Japanissa tarhan aloittamimen sujuu lapsilta (tai siis ei suju näin suomalaisittain katsottuna) ja muutenkin seurasin seurasin sikäläisten ikätoverien arkea, huomasin meidän lapsemme olevan tässä mielessä täysin normaali japanilainen.

Se tarha. Suomessa tarha alkaa melko rauhallisesti. Itkua tietenkin on, mutta sellaista paniikkia, huutoa ja hätää ei näy. Japanissa on tavallista, että tarhaan ensimmäistä kertaa menevä huutaa, karkailee, sätkii, potkii ja yrittää kaikin keinoin pysyä kotona. Tekosyitä myöten.
Koska siellä tämä on normaali käytöstapa, kaikki ovat tottuneita ja tilanne ei muodostu ongelmaksi. Tarhatädit vain kaappaavat potkivan lapsen syliin, vievät bussiin ja hei hei. Suomessa kädet nousevat pystyyn ja tarvitaan spesialistien arvioita.

Tietääpä ainakin sen, että koulun aikanaan alkaessa on edessä taas ongelmia kun Japanilainen temperamentti yritetään sovittaa suomalaiseen opetusmuottiin. Japanilainen normaali lienee taas kasvatustietäjien mielestä ADHD-muotisairas moniongelmainen ja ties mitä.

Veriryhmän takia

Japanissa, kuten joissain muissakin itä-aasian maissa uskotaan vankasti veriryhmän määrittävän ihmisen persoonallisuuden ja sitä kautta teotkin. Veriryhmä vastaakin aika paljon horoskooppia.

Vaikka olen ollut kauan tietoinen tästä tavasta, silti sen tavallisuus vuosienkin jälkeen jaksaa aina yllättää.
Suomessa on jonkun verran horoskooppeihin uskovia, mutta en ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa toiseen ihmiseen tutustuessa hän kyselee horoskooppiani ja päättelee siitä jotakin.
Japanissa samaa tapahtuu veriryhmän osalta jatkuvasti. Ja tietenkin suomalaisissa japani-piireissä.
Vaimoni puhuu veriryhmistä anoppini kanssa, anopin naapureiden kanssa, ystäviensä kanssa.
Välillä tuntuukin, että veriryhmät pursuavat jo korvistani.

Suomalaiset eivät tietenkään tavallisesti tiedä omaa veriryhmäänsä, joten vastaus on helppo "en tiedä". No, veriryhmän saavat toki raskaana olevat naiset tietoonsa sekä joissain tapauksissa lääkäri sen myös muille määrittää. Minulle veriryhmäni selvisi aikanaan leikkaukseen valmistautuessa.
Veriryhmäni on A (en muista oliko +, - vai mikä ;) ) ja vaimon ensimmäinen kommentti silloin olikin "minähän sanoin! Olet aivan selvä A -ihminen, paitsi siinä ja siinä ja siinä...".

Toisen ihmisen verityyppiä arvaillaan kovasti ulkoisten puitteiden kautta ja sitten kun verityyppi selviää, se ei tietenkään vastaa usein siihen liitettyä määritelmää. Silloin vedotaan vahvasti erilaisiin poikkeuksiin. Niitä tuntuukin riittävän joka lähtöön.

Kun mielenkiinto veriryhmää kohtaan on suuri, pettyykin moni kun emme tiedä lastemme veriryhmiä. Vaimoni kyseleekin toisinaan, että voitaisiinko saada veriryhmä jotenkin lääkärissä tietoon. Tai voitaisiinko mennä yksityiselle tutkimuksiin?

Vaimoni ei hyväksy kritiikkiä veriryhmiä kohtaan koska ne ovat totuus. Välillä tämä on hämmentävää kun puolisoni kuitenkin on jalat maassa pitävää tyyppiä.
Toivon kuitenkin, ettei lastemme veriryhmät koskaan selviä. Sillä veriryhmän myötä alkaa vääjäämättä ajaminen kohti tiettyä persoonallisuus-muottia. Kyllähän sen huomaa jo kohdallani, miten tieto A-ryhmästä on vaikuttanut erilaisiin minuun liitettäviin käsityksiin. Arkielämässäkin se tulee vastaan "Voit tehdä tämän asian, koska olet A-ryhmää", "Onnistuit koska olet A-ryhmää", "Et kuitenkaan osaa sitä, koska olet A-ryhmää. Anna jonkun muun tehdä."

Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut käsityksestäni, että Japanissa ollaan keskimäärin taikauskoisempia kuin Suomessa. En ole onnistunut vieläkään pääsemään tästä käsityksestäni. Tietysti on aina mahdollista, että Suomessa oleva tuttavapiirini on jollakin perustavalla tavalla erilaista kuin Japanissa oleva.

Tästä voi jatkaa aiheen parista wikipediassa.

Miksei tervehditä?

Vaimoni välillä purkautuu kotona siitä, kuinka kamala paikka Suomi on asua. Nimittäin suomalaiset eivät osaa käyttäytyä sivistyneiden tavoin. Eivät edes tervehtiä.

Japanissa tervehdys, aisatsu, on erittäin tärkeä. Aisatsu pitää tehdä aina kun kohtaa toisen ihmisen muualla kuin "kaupungilla". Kohteliaasti pitää tervehtiä, oli vastassa sitten  hyvä tuttu tai naapuriston tai yhteisön jäsenistä kaikista inhottavin.
Tervehdykseen pitää myös vastata. Vastaamattomuus on anteeksiantamatonta, sitä ei sovi tehdä edes henkilökohtaisille vihollisille.

Suomessa (kuten monessa muussakin Euroopan maassa) on yllättävän paljon aikuisia, jotka eivät vastaa tervehdykseen lainkaan. Eivät ole huomaavinaankaan. Toinen on heille kuin ilmaa.
Vaimoni kammoksuu erityisesti lastentarhassa niitä lasten vanhempia jotka eivät tervehdi mitenkään. Ei pelkästään henkilökohtaisen kiusallisuuden takia, vaan siksi, että heidän lapsensa oppivat tämän saman mallin.

Toki tällainen tervehtimättömyys ärsyttää minuakin. Ei ole mukava viedä omaa lasta aamulla tarhaan, lapsen kanssa sanoa huomenet toiselle lapselle vanhempineen jos vanhempi vain tuijottaa meidän lävitse tyhjä katse silmissä ja kasvot änkyriäänä. Siinä sitten pitää selitellä omalle lapselle, että lapsi tervehti ihan oikein, tuo toinen vaan "ei kuullut".

Vaimoni yhdistää tämän myös rasismiin, hän kokee, että jotkut eivät ole huomaavinaan häntä ja siksi eivät tervehdi takaisin.

Tavat ovat myös erilaiset. Japanissa huoneeseen astuttaessa tervehditään ja muut tervehtivät takaisin. Olkoon esimerkkinä nyt vaikka lastentarhan huone tai työpaikan taukotila. Suomessa taas tällainen tuntuu vetävän kaikki hiljaiseksi ja kukaan ei vastaa mitenkään.
Japanilaisesta puoliskosta se onkin nurinkurista, sillä suomessa on (tarhassakin) todella hiljaista, eli kaikki kyllä huomaavat sisääntulon ja tervehtimisen. Kukaan vain ei vastaa eikä ole huomaavinaan.
Japanissa taas sosiaaliset tilat ovat hyvinkin meluisia, silti tervehditään takaisin. Lastentarhassa toki lasten riehuminen joskus rajoittaa tervehtimistä.

Eroavaisuudeksi voi myös sanoa sen, että suomessa kukaan ei vastaa tervehdykseen kuin välittömästi tilanteen yhteydessä. Japanissa aina vähintään nyökätään tai katsotaan kohti jollei mitenkään pysty juuri nyt vastaamaan. Tehdään siis tietyksi, että huomasin sinut. Usein vielä heti kun asioiltaan pystytään, tervehditään pikaisesti jälkikäteen.


Jotain poikkeuksellisen hyvää suomessa kuitenkin on. Yllättäen täällä palvelualojen työntekijät ovat keskimäärin japanilaisia kollegojaan kohteliaampia (ne, jotka ovat selvästi palvelualalla, kaikkihan eivät suomessakaan ymmärrä olevansa palvelualalla).
Suomessa esimerkiksi kaupan kassa tervehtii kohteliaasti, sanoo asiakkaalle lähes poikkeuksetta "hei", "hyvää viikonloppua" jne.
Japanissa tervehdykset loppuvat tasan siihen kun palvelu on loppunut, eli rahat annettu. Sen jälkeen asiakas on ilmaa, eikä hyviä viikonloppuja toivotella.

Toisaalta palvelualalla on poikkeuksensa. Suomessa on aika paljon bussinkuljettajia, jotka eivät vastaa edes asiakkaan tervehdyksiin. Toisaalta on myös asiakkaita, jotka ovat naama peruslukemilla bussinkuljettajan heitä tervehtiessä.